Arvoisa veljemme,
Islam ei salli kenenkään pakottamista uskoon valloitetuilla alueilla. Se jättää jokaisen vapaaksi uskomuksissaan ja mielipiteissään. Se tyytyy vain osoittamaan eron oikean ja väärän välillä, ja sen, mikä on oikea ja keskitie uskomusten joukossa. Se ei epäröi sanoa, että pakottaminen ei ole islamilainen toimintatapa. Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka monien muslimivaltioiden hallinnon alla on elänyt lukemattomia ei-muslimeja, jotka ovat saaneet harjoittaa uskontoaan vapaasti. Tämä on seurausta tällaisesta ymmärryksestä.
Koraanin mukaan islam ei salli kenenkään pakottamista uskoon. Se jättää jokaisen vapaaksi uskomuksissaan ja niihin liittyvissä toimissaan. Osmanien valtakunta on tästä hyvä esimerkki.
Uskonnollinen suvaitsevaisuus Osmanien valtakunnassa
Nykyään
”suvaitsevaisuus”
periaatteeseen ja käsitykseen, jota aiemmin kutsuttiin
”suvaitsevaisuus”
näin sanottiin. Sanakirjoissa tämä sana
”huomiotta jättäminen, välinpitämättömyys, rikoksentekijän rankaisematta jättäminen”
Se tulkitaan muodossa 1.
Kuten tiedetään, Osmanien valtakunta oli 1300-luvun alussa syntynyt pieni ruhtinaskunta Selçukien ja Bysantin rajalla. Tämä ruhtinaskunta kasvoi lyhyessä ajassa niin voimakkaaksi valtioksi, että se muutti historian kulkua. Keskustelut siitä, miksi se uuden uskonnon ja kulttuurin kantajana leimasi alueen islamilais-turkkilaisella leimalla, jatkuvat edelleen. Historioitsijat pitävät tätä edelleen selittämättömänä kysymyksenä.
Ottomaanien valtakunta, joka ei epäröinyt tehdä tarvittavia muutoksia rakenteessaan ja olosuhteissa alusta alkaen, saavutti pitkän hallintokauden vakiintuneiden ja kehittyneiden instituutioidensa ansiosta. Yksi niistä tekijöistä, jotka muodostivat valtakunnan elinvoiman salaisuuden ja tekivät siitä pitkäikäisemmän kuin muut Anatolian beylik-valtiot, oli epäilemättä se ymmärrys, jota kutsumme suvaitsevaisuudeksi.
Ottomaanien valtakunta, joka alusta alkaen nojasi muslimiyhteiskuntaan ja sovelsi šaria-lakia sekä teoreettisesti että käytännössä,2 jatkoi tätä ajattelutapaa valtion kaikissa järjestelmissä ja elimissä. Sillä
”Tässä valtiossa uskonto on nähty pääasiana ja valtio sen johdannaisena.”
3. Tältä osin valtion sosiaalisen rakenteen organisointi tämän periaatteen mukaisesti on pidettävä normaalina. Juuri tämän suvaitsevaisuuden ansiosta osmanit eivät puuttuneet Balkanilla hallitsemiensa kansallisten väestöryhmien uskonnon- ja omantunnonvapauteen, vaan vapauttivat heidät kaikenlaisesta sorrosta.
Tiedämme, että islamilaistuminen toi turkkilaiselle maailmalle täysin uuden elämänkatsomuksen, ja tämä uusi uskonto, johon he sitoutuivat ja jonka käskyjä he pyrkivät noudattamaan, omaksui myös periaatteen suvaitsevaisuudesta muita uskontoja kohtaan. Heidän oppaansa tässä asiassa oli itse Koraani.
Tällaisesta ymmärryksestä käsin ottomaanit pyrkivät huolellisesti suojelemaan hallitsemillaan alueilla asuvien ei-muslimien uskonnollisia oikeuksia ja vapauksia. Arkistodokumentit, šerijja-rekisterit, piispakuntien kirjanpitokirjat, ei-muslimiyhteisöjen kirjanpitokirjat ja jokaiselle ei-muslimiyhteisölle kuuluvat erilliset kirjanpitokirjat todistavat ottomaanivaltion ja -yhteiskunnan herkkyyttä tässä asiassa.
Kuten tiedetään, Anatolian seldžukkivaltakunnan hajoamisen ja mongolien vallan heikkenemisen myötä Anatolian poliittinen yhtenäisyys mureni, ja alkoi lähes kahdenkymmenen beylikunnan aikakausi. Tällä aikakaudella ei kuitenkaan voida sanoa, että ei-muslimeille olisi syntynyt poikkeuksellisen huono tilanne. Tätä asiaa koskevia esimerkkejä löytyy runsaasti muun muassa 1300-luvulla islamilaista ja turkkilaista maailmaa kiertäneen ja näiden alueiden sosiaalista rakennetta elävästi kuvanneen marokkolaisen Ibn Battutan (1304-1369) matkakirjassa ja muissa aikalaisteksteissä.
Ei ole väärin olettaa, että tilanne oli samanlainen myös Osmanien valtakunnassa, joka alun perin oli yksi Anatolian beylikistä. Sillä heidän uskontonsa (islam) ei sallinut heidän toimia toisin. Todellakin, jo valtakunnan (beylikin) perustamisesta lähtien näemme, ettei uskonnollista eroa ihmisten välillä tehty. Hammer kuvailee, kuinka Osman, saatuaan Bey-tittelin ja noustuaan beylikin johtoon, suojeli muiden kuin muslimien, jopa ulkomaalaisten, oikeuksia seuraavin sanoin:
”Saatuaan bey-tittelin ja noustuaan beylikunnan johtoon, Osman valitsi Karacahisarissa, asuinpaikassaan, kaikkien asioiden hoitamista ja kansan keskuudessa syntyneiden riitojen ratkaisemista varten, joita käsiteltiin viikonloppuna perjantaisin, mollan (kadı). Neuvoteltuaan appensa Edebalin ja ystäviensä (veljiensä Gündüzalpin, Turgutalpin, Hasanalpin ja Aykutalpin) kanssa, hän nimitti imaamiksi Karamanista kotoisin olevan Dursun Fakihin, joka oli Šeih Edebalin oppilas. Hän antoi tälle myös tehtäväksi ylläpitää järjestystä markkinoilla uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Eräänä perjantaina Osman tuomitsi riidan, joka oli syntynyt Germiyanin turkkilaisen bey Alişirin alamaisen muslimin ja Bilecikin kreikkalaisen johtajan alaisen kristityn välillä, kristityn hyväksi. Tämän seurauksena koko maassa alettiin puhua Ertuğrulin pojan Osmanin oikeudenmukaisuudesta ja oikeudenrakkaudesta. Tämän seurauksena kansa alkoi käydä Karacahisarin markkinoilla yhä enemmän.”
4
Ottomaanien suvaitsevainen ja tolerantti asenne ei-muslimiväestöä kohtaan säilyi muuttumattomana koko valtakunnan historian ajan. Jopa valtakunnan pysähtymis- ja taantumisvaiheissa on väitetty, että ottomaanien yhteiskunnan korkea suvaitsevaisuus oli osasyynä negatiivisille seurauksille. Perustamis- ja nousuvaiheissa ei-muslimit, jotka olivat saavuttaneet yhtenäisen valtion hallinnon ja rauhan, lisääntyivät, rikastuivat ja jatkoivat uskonnollista elämäänsä, tapojaan ja perinteitään täysin vapaasti. Koska valtio ei koskaan puuttunut yhteisöjen asioihin, he säilyttivät uskontonsa, kielensä ja kansallisuutensa. Samaan aikaan turkkilaiset olivat keskittyneet valloituksiin ja valloitettujen alueiden suojelemiseen, toisin sanoen sotilaalliseen toimintaan. Tästä syystä he jäivät jälkeen kaupassa ja teollisuudessa.
Kolmella mantereella, 10–50 asteen pohjoisen leveysasteen ja 10–60 asteen itäisen pituusasteen välillä ulottunut Osmanien valtakunta oli pinta-alaltaan ja laajuudeltaan kuin manner, ja huolimatta moninaisista luonto- ja ilmasto-olosuhteista sekä kansalaistensa uskonnollisten, kielellisten, uskonnollisten suuntausten ja etnisten taustojen monimuotoisuudesta, se kykeni hallitsemaan heitä oikeudenmukaisuudella, jota vain harvat maailmanvaltiot ovat saavuttaneet.5
Osmanien valtakunnassa ei-muslimien maantieteellisen jakautumisen kuvaamiseksi on tarpeen piirtää kaksi erillistä karttaa. Toinen kuvaa ei-muslimien maantieteellistä jakautumista uskonnon ja uskonlahkon mukaan, toinen taas etnisen alkuperän mukaan. Ensimmäiselle ryhmälle voidaan piirtää seuraavanlainen kartta:
A. Ei-muslimien maantieteellinen jakautuminen uskonnon ja uskontokunnan mukaan:
1. Kristityt
a. Katolilaiset
Latinalaiset (eurooppalaiset kansat, jotka suorittavat rituaalejaan ja jumalanpalveluksiaan latinaksi)
Katolilaiset armenialaiset
Katolilaiset georgialaiset
Katolilaiset syyrialaiset
Kaldealaiset
Maronitit
Koptit
Katolilaiset kreikkalaiset
b. Ei-katolilaiset
Ortodoksit (Pavlaki, Thondraki, Selikian ja Bogomilit)
Gregoriaanit
Nestoriolaiset
Jakobiitit
Melkiitit
Mandealaiset
2. Juutalaiset
a. Rabbaniittien
b. Karaiitit
c. Samarialaiset
3. Sabiitit
Sen sijaan, että menisimme yksityiskohtiin ei-muslimien uskonnollisesta ja uskontokunnallisesta maantieteellisestä jakautumisesta Osmanien valtakunnassa, haluamme vain mainita heidän etnisen maantieteellisen jakautumisensa nimeltä.
B. Etniset näkökohdat maantieteellisessä jakautumisessa:
1. Kreikkalaiset
2. Kreikkalaiset
3. Bulgarialaiset
4. Pomakit
5. Serbit
6. Kroatialaiset
7. Montenegrolaiset
8. Bosniaanit
9. Albaanit
10. Unkarilaiset
11. Puolalaiset
12. Mustalaiset
13. Armenialaiset
14. Georgialaiset
15. Syyrialaiset
16. Kaldealaiset
17. Arabit (maruniitit, melkiitit jne.)
18. Juutalaiset
19. Romanialaiset
20. Turkkilaiset (Gagauusit)
21. Koptit
22. Abessinialaiset 6
Kuten näistä taulukoista käy ilmi, Osmanien valtakunta hallitsi monia eri elementtejä, jotka erosivat toisistaan uskonnon, uskonlahkon ja rodun perusteella.
Niiden vuosisatojen maailmassa, jolloin olosuhteet olivat nykypäivään verrattuna erittäin vaikeat, etenkin liikenteen osalta, niin monien erilaisten sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden omaavien ihmisten hallitseminen ja heidän inhimillisen elämänsä turvaaminen yhdessä ei ollut niin helppoa kuin luullaan.
Sekä arkistolähteistä että muista kotimaisista ja ulkomaisista lähteistä käy ilmi, että Osmanien valtakunta ja sen pääasiallinen osa, muslimiväestö (kansalaiset), noudattivat muiden uskontokuntien kansalaisten oikeuksia, ja puuttuivat näiden oikeuksien käyttämiseen kohdistuviin häirintöihin riippumatta siitä, oliko häiritsijä muslimi vai joku muu. Tästä on olemassa lukuisia asiakirjoja ja lakipykäliä. Emme kuitenkaan halua tässä yhteydessä asiaa enempää pitemmälle viedä, vaan tyydymme muutamaan esimerkkiin:
7. Receb 972 (9. helmikuuta 1565) päivätty käsky, joka lähetettiin Rumelian kuvernöörille sekä Sivasin ja Divriğin tuomareille, määrää, että kahdelta muslimisotilaalta, Mehmediltä ja Himmetiltä, jotka olivat tehneet vääryyttä Divriğin alaisuudessa olevan kristityn kylän asukkaille ja ottaneet heiltä liikaa rahaa, on otettava pois heidän läänityksensä, jotta niitä ei enää koskaan palautettaisi, ja että kristittyjen oikeudet on palautettava.7 Tästä käskystä käy ilmi, että sotilaiden kristittyihin kansalaisiin kohdistama vääryys poistettiin välittömästi ja heille annettiin suuri rangaistus, jotta heille ei enää koskaan annettaisi läänitystä. Kun otetaan huomioon tuon ajan sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet, on selvää, kuinka suuri tämä rangaistus oli.
Samankaltainen määräys lähetettiin myös Çorumin beylle. Tämä 21. Cemaziyülevvel 972 (25. joulukuuta 1564) päivätty määräys koski Veled-nimistä sipahia, jolla oli 3 300 akçan arvoinen tımari. Hän oli ylittänyt valtuutensa vahingoittamalla ja epäoikeudenmukaisesti kohdellessaan alamaista. Koska tilanne oli tarkastajien mukaan selvä, hänet määrättiin rangaistukseksi tekemistään vääryyksistä lähetettäväksi Istanbuliin ja tuomittavaksi kaleeriorjuuteen.8 Samaan aikaan Trabzonissa asuvien armenialaisten valitukset ovat todennäköisesti tuoneet esiin uskonnollisen erimielisyyden. Valittajat kertoivat, että he olivat jo pitkään harjoittaneet uskonnollisia menojaan ja opettaneet lapsiaan kirkoissaan ja kouluissaan. Asiasta vastaavat viranomaiset, jotka pitivät valituksia perusteltuina, eivät olleet laiminlyöneet velvollisuuttaan suojella heidän oikeuksiaan.9
Ottomaanien valtakunnassa ei-muslimiväestö nautti, lukuun ottamatta joitakin uskonnollisia eroja koskevia säännöksiä (kuten zekat ja cizye), täysin samoista oikeuksista ja vapauksista kuin muslimit. Jopa voitaisiin sanoa, että heillä oli jopa enemmän oikeuksia kuin muslimeilla. Sillä…
Veronmaksukykyinen, suojeluksessa oleva alamainen ei ollut velvollinen suorittamaan asepalvelusta.
Vaikka tuon ajan olosuhteissa instituutiot ja niihin liittyvät käytännöt muodostivatkin monimutkaisen ja sekavan kokonaisuuden, voimme luokitella ei-muslimien oikeudet ja vapaudet seuraavasti: a. Uskonto-, vakaumus- ja ajatteluvapaus, b. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet.
a. Uskonnon-, vakaumus- ja ajatteluvapaus
Koraanin mukaan islam ei salli kenenkään pakottamista uskoon. Se jättää jokaisen vapaaksi uskomuksissaan ja niihin liittyvissä toimissaan. Tästä islamilaisesta ymmärryksestä johtuen osmanit eivät puuttuneet hallitsemansa ei-muslimiväestön uskonnon- ja omantunnonvapauteen.
Kaikki islamilaiset ovat suvaitsevaisia, ja heidän toimintansa sietäminen on valtionpolitiikan tärkein piirre. Tätä politiikkaa on noudatettu valtion perustamisesta lähtien. Tältä osin, vaikka en pidäkään osmaneista,
Gibbons,
ei voi olla sanomatta seuraavia sanoja:
”Kun vertaamme varhaisia osmaneja bysanttilaisiin ja muihin Balkanin niemimaan kansoihin, Orhan, joka alisti kristityt kansalaisikseen, oli riittävän viisas, ettei yrittänyt pakottaa heitä kääntymään uskontoon.”
10
Orhan Gazi ei olisi voinut toimia toisin. Hänen uskontonsa ja isänsä tavat eivät sallineet muunlaista menettelyä. Sama kirjailija toteaa Osman Gazista seuraavaa:
“
Taantumuksellinen
sanonta,
olla uskonnollisesti innokas ja asettaa uskonto elämässään etusijalle ja tärkeimmäksi tavoitteeksi
Jos asiaa tarkastellaan siltä kannalta, Osman oli suvaitsematon. Mutta ei häneltä eikä hänen suorilta seuraajiltaan voi odottaa suvaitsevaisuutta. Jos he olisivat ryhtyneet vainoamaan kristittyjä, kreikkalainen kirkko ei olisi saanut uutta elinvoimaa, eikä Osman olisi voinut voittaa uusia käännynnäisiä, joista muodostui osmanien kansa.”
11
Kristillisessä maailmassa, jopa saman uskonnon eri lahkoihin kuuluvien ihmistenkin kuolemasta pelastumattomana aikana, elivät ihmiset Osmanien valtakunnassa sopusoinnussa ja rauhassa. Niinpä jälleen…
Gibbons,
tähän aiheeseen liittyen:
”Aikana, jolloin juutalaisia joukkoteloitettiin ja inkvisition tuomioistuimet kylvivät kuolemaa, osmanit sallivat eri uskontokuntiin kuuluvien ihmisten elää rauhassa ja sovussa hallintonsa alaisuudessa. Heidän suvaitsevaisuutensa, olipa se sitten poliittista, aitoa inhimillisyyttä tai välinpitämättömyyttä, on kiistaton tosiasia: osmanit olivat ensimmäinen kansa, joka asetti uskonnonvapauden periaatteen peruskiveksi kansallisuutensa luomisessa uuden ajan historiassa. Vuosisatojen ajan, jolloin juutalaisia jatkuvasti vainottiin ja inkvisitiolla oli virallinen vastuu kuolemantuomioista, kristityt ja muslimit elivät sovussa ja rauhassa osmanien hallinnon alaisuudessa.”
der.12
Tosiasia on, että kun tarkastelemme Osmanien valtakuntaa sekä valtion että yhteiskunnan näkökulmasta, näemme selvästi, kuinka hyvin he kohtelivat ei-muslimeja kansalaisiaan. 5. toukokuuta 1837 Šumnussa kansalle pitämässään puheessa…
Sulttaani Murad II
hän sanoi näin:
”Te kreikkalaiset, te armenialaiset ja te juutalaiset, te kaikki olette Jumalan palvelijoita ja minun alamaisiani (kansalaisiani) aivan kuten muslimitkin. Uskontonne ovat erilaisia. Mutta te kaikki olette valtionlakien ja minun kuninkaallisen tahtoni suojeluksessa. Maksakaa teille määrätyt verot. Niiden käyttötarkoitus on teidän turvallisuutenne ja hyvinvointinne.”
13
Joka kuvaa Osmanien valtakunnan aikaisen arkielämän hyvin elävästi ja värikkäästi.
Raphaela Lewis,
Hän kuvailee ottomaanien tapaa kohdella ei-muslimiväestöä seuraavin sanoin:
”Yksi tekijä, joka osoittaa Osmanien hallinnon inhimillisen puolen, on se, että he kohtelivat parhaalla mahdollisella tavalla kristittyjä ja juutalaisia, jotka asuivat heidän hallintonsa alla, kunhan nämä maksoivat veronsa ajallaan eivätkä provosoineet muslimeja.”
14
Nämä säännökset eivät koskeneet ainoastaan kristittyjä ja juutalaisia, vaan myös muslimeja. Jos joku muslimi jätti veronsa maksamatta tai loukkasi ja nöyryytti toisen uskonnon edustajaa, häntä rangaistiin samalla tavalla.
Hän on tunnustettu merkittäväksi asiantuntijaksi islamintutkimuksen alalla.
Brockelmann
viittaa puolestaan ottomaanien suvaitsevaisuuteen seuraavin sanoin:
”Jos muslimiturkkilaiset olisivat halunneet, he olisivat voineet valloitustensa aikana täysin hävittää kristinuskon. Mutta heidän uskontonsa ei sitä sallinut. Siksi Fatih Sultan Mehmed, aivan kuten hänen isoisänsäkin olivat aiemmin jättäneet bulgarialaiset rauhaan antamalla heille vapauden omassa kirkollisessa organisaatiossaan, tunnusti hänkin täysin vanhoihin uskonnollisiin perinteisiin perustuvan islamilaisen valtionkäsityksen mukaisesti ortodoksisen kreikkalaisen papiston hierarkian kaikkine valtuuksineen. Hän jopa lisäsi kirkon vaikutusvaltaa tunnustamalla sille siviilioikeudellisen tuomiovallan kristittyjen keskuudessa.”
15
Osmanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli niin laaja, että
He eivät epäröineet osoittaa kaikenlaista suopeutta jopa muista maista kotimaahansa tulleille ei-muslimipapeille. Nitekim Fatih Sultan Mehmed sanoi Bosnian latinalaisille papeille antamassaan käskyssä (näin):
”Minä, sulttaani Mehmed Han, ilmoitan kaikille alamaisilleni ja kansalaisilleni, että osoitan suosiotaan Bosnialaisille papeille ja määrään, ettei kukaan saa heitä tai heidän kirkkojaan häiritä, vaan he saavat rauhassa asua valtakunnassani. Ja ne, jotka ovat paenneet, saavat palata turvallisesti. He saavat tulla ja asua valtakunnassani pelotta ja palata kirkkoihinsa. Ja kukaan, ei minä, ei vezirini, ei palvelijani, ei alamaiseni, ei kukaan valtakuntani kansalainen, ei saa heitä häiritä tai vahingoittaa. Jos joku heitä tai heidän kirkkojaan tai heidän omaisuuttaan vahingoittaa, tai jos joku ulkopuolelta tulee valtakuntaani, vannon juhlallisesti, taivaan ja maan luojan Jumalan, suuren profeettamme ja miekkani nimessä, ettei kukaan saa tätä määräystäni rikkoa, niin kauan kuin he ovat minulle uskollisia ja tottelevat minua…”
16
Asiaa enempää pitemmälle viemättä voimme todeta, että Osmanien valtakunta, perustamisestaan hajoamiseensa saakka, loi pohjan sille, että sen ei-muslimiväestö pystyi harjoittamaan uskontoaan ja siihen liittyviä velvollisuuksiaan vapaammin. Arkistodokumentit ja tuomioistuinten päätökset, joita varten oli olemassa oma kirjurikunta…
”Şer’iyye-rekisterit”
Kun tarkastellaan niitä kirjoja, joita me kutsumme muistikirjoiksi, nähdään, ettei Osmanien valtakunnassa tehty eroa kansalaisten välillä pelkästään heidän uskontonsa vuoksi.
Vuoden 1839 Gülhane-fermaani
tämä asia selvenee paremmin. Tässä keisarillisessa käskyssä:
”…jotta alamaisemme, niin muslimit kuin muutkin kansat, saisivat poikkeuksetta nauttia tästä suosiostamme, on koko valtakuntamme asukkaille annettu täydellinen turva henkeä, kunniaa, mainetta ja omaisuutta koskevissa asioissa, lain edellyttämällä tavalla, ja muissa asioissa on tarpeen päättää yhteisymmärryksessä…”
Tällä tavoin valtio selkeästi ilmoittaa, että jokaisen kansalaisen henki, omaisuus ja kunnia ovat turvassa.
b. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet
Ottomaanien hallinto ei ainoastaan taannut kansalaisilleen kuuluvien ei-muslimien vapautta uskonnon, perinteiden, tapojen ja koulutuksen kaltaisissa asioissa, vaan pyrki myös siihen, että heillä olisi taloudellisesti korkea elintaso. Tästä syystä se jopa yritti estää heidän kärsimyksensä muuttamalla sunnuntaisin pidettävien kaupunginosamarkkinoiden päivää, jos sattui niin, että kristityt eivät työskennelleet tai käyneet kauppaa.17
Ottomaanit eivät puuttuneet hallitsemiensa kansojen sisäisiin asioihin (uskonto, tavat ja perinteet). Siksi vähemmistöjen autonomia oli verrattavissa vain harvoihin nykymaailman maiden vähemmistöihin. Jokainen saattoi harjoittaa omaa uskontoaan ilman pienintäkään estettä. Itä-ortodoksisten kristittyjen henki ja omaisuus olivat turvassa. He olivat täysin patriarkan alaisia. Hän saattoi erottaa piispoja ja rangaista rikoksia tehneitä kristittyjä. Tämä käy selvästi ilmi 14. Cemaziyelahir 1016 (6. lokakuuta 1607) päivätyltä Istanbulin, Galatan, Haslarin ja Üsküdarin kadille osoitetusta käskystä.18
Osmanien valtakunta osoitti kunnioitusta omantunnonvapaudelle sulautumalla valloittamiensa alueiden väestöön ja puuttumatta heidän elämäänsä. Se tyytyi perimään tietyn veron (cizye) ei-muslimeilta, jotka olivat aikaisempien hallitsijoiden aikana kärsineet raskaista veroista. Valtio ei sallinut mitään mielivaltaisia, laittomia toimenpiteitä. Tämä ilmenee muun muassa sen kronologiasta vuosilta 1595-1640.
Kemahista kotoisin oleva munkki Grigor,
Hän käyttää sulttaani Ahmed I:stä puhuessaan täsmälleen seuraavia ilmauksia:
”Sulttaani Ahmed oli rauhantahtoinen, lempeä, hurskas ja kristittyjä kohtaan myötätuntoinen hallitsija. Kun eräs vezireistä oli määrännyt armenialaiset maksamaan soutuveroa, moskeijan rakennustöissä olleet armenialaiset valittivat asiasta sulttaanille. Sulttaani määräsi otetun rahan palautettavaksi, ja kyseisen vezirin pää oli vaarassa. Sulttaani kutsui papit luokseen, kysyi heiltä kuitit otetusta rahasta ja määräsi verojen palautettavaksi. Sulttaanin käsky täytettiin ja annettu raha palautettiin viimeiseen kolikkoon saakka.”
19
Juuri näiden ymmärryksen ja toimintatapojen ansiosta osmanien turkkilaiset etenivät nopeasti ja valloitettujen alueiden väestö piti tätä uutta hallintoa parempana kuin omaansa. Sekä sulttaani Murad II:n että hänen poikansa, Fatih Sultan Mehmedin, hallituskausilla monet ei-muslimit vapautettiin monista veroista heille osoitettujen palvelusten vuoksi, jolloin heidän taloudellinen taakkansa keveni. Esimerkiksi 11. Cemaziyelahir 869 (17. toukokuuta 1456) päivätty ferman osoittaa, että noin kaksikymmentä derbentissä (vuoristosolassa) vartioivaa kristittyä oli vapautettu verosta, ispençistä (eräänlainen vero), lampaiden verosta, majoituksesta ja linnoitustöistä, sekä ula- ja suhre-palveluksista.20
Vaikka samankaltaisista käytännöistä löytyy runsaasti tietoa varhaiskauden osmanilähteissä (kuten Aşık Paşazade ja Neşri) ja arkistoasiakirjoissa, haluamme tässä yhteydessä antaa tilaa kristityn kirjoittajan näkemyksille tästä aiheesta:
”Kaksikymmentä eri kansallisuutta edustavaa kansaa eli Suleimanin (Sulttaani Suleiman I:n) hallinnon alla rauhassa ja hiljaisuudessa. Alamaisten, myös ei-muslimien, sallittiin omistaa maata. Vastineeksi heille asetettiin tiettyjä velvollisuuksia. Monet kristityt jättivät kotimaansa kristillisissä maissa, joissa verotus oli raskasta ja oikeudenkäyttö epävarmaa, ja asettuivat asumaan Turkkiin.”
21
17. Cemaziyelahir 1222 (22. elokuuta 1807) päivätty arkistodokumentti, joka osoittaa Osmanien valtakunnan suvaitsevaisuutta ja sietokykyä,22 osoittaa, että valtio salli kristittyjen pappien toimia omien uskonveljiensä keskuudessa, kerätä almuja ja määräsi, ettei heiltä peritä mitään veroja. Tämä Siinainvuoren munkkeja ja pappeja koskeva asiakirja kertoo, että he kiertävät maata keräämässä almuja uskonveljiltään. Asiakirja toteaa, ettei heiltä saa periä veroja, kuten tullia, veroa tai muita maksuja, ja ettei kukaan, olipa kyseessä kadı, mirmiran, mütesellim tai muu viranomainen, saa puuttua heidän toimintaansa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että
Osmanien valtakunta
,
Se ei puuttunut kansalaistensa elämään, vaan antoi heille täydellisen vapauden sisäisesti ja antoi heidän elää uskonsa mukaisesti. Myös ottomaanien yhteiskunta kohteli kaikkia lain puitteissa uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta, eikä se epäröinyt tehdä kaikkensa, jotta muut kuin muslimit eivät joutuisi kärsimään.
Lisätietoja varten klikkaa tästä:
Onko ateistille tarjolla vain miekka tai islam? | Kysymyksiä islamista
Mikä oli profeetta Muhammedin (rauha hänelle) kanta ei-musliminaisten pukeutumiseen ja pukeutumistapaan julkisilla paikoilla? Iranissa puututaan kaikkien naisten, olivatpa he muslimeja tai eivät, pukeutumiseen ja pukeutumistapaan, jos ne katsotaan sopimattomiksi…
Alaviitteet
1. Şemseddin Sami, Kamus-ı Türki, Istanbul 1317, II, 1333.
2. Ömer Lütfi Barkan, ”Osmanlı İmparatorluğu Teşkilat ve Müesseselerinin Şer’iliği Meselesi”, İÜHF. Dergisi (1945) XI/3-4, 209.
3. Hezarfen Hüseyin Efendi, Telhisü’l-Beyan fi kavanin-i Al-i Osman, Bibliotheque National (Pariisi) Ancien Fonds Turc, nr.40, va.134 a.
4. Hammer, Osmanien valtakunnan historia, suom. M. Ata, Istanbul 1329, I, 103, 104.
5. Lisätietoja varten ks. Şinasi Altundağ, Lyhyt tutkimus Osmanien valtakunnan verotusjärjestelmästä, Ankara 1947, s. 189.
6. Lisätietoja varten ks. Yavuz Ercan, ”Turkin ei-muslimien oikeudellinen, sosiaalinen ja taloudellinen asema 1500- ja 1600-luvuilla”, Belleten (1983), XLVII/188, 1127–1130.
7. Pääministeriön Osmanien arkisto (BOA), Mühimme-kansio, nro 6, s. 305.
8. BOA: Mühimme Defteri, nro 6, s. 251.
9. ”Trabzonin kaupungin veronmaksajista olan armenialaisista Girg (?) ja munkit Evans ja heidän seuraajansa, heidän omasta mielestään väärillä ja virheellisillä keinoillaan, ovat jo pitkään estäneet meitä uskonnollisten rituaaliemme harjoittamisesta ja lastemme opettamisesta ja kouluttamisesta. He ovat edelleen Trabzonin kaupungissa asuvia armenialaisia Karabaş-sukuja Kirkor ja Dedeoğlu Kirkor ja räätäli Ovak (?), ja heidän väärät ja virheelliset keinoillaan, ovat estäneet meitä uskonnollisten rituaaliemme harjoittamisesta kirkoissamme ja kouluissamme, ja he ovat aiheuttaneet meille tarpeetonta haittaa ja vaatineet lahjuksia. Siksi pyydämme, että heidän laittomat tekojensa estämiseksi ja poistamiseksi tehdään tarvittavat toimenpiteet. Kun Karabaş-sukuja ja heidän seuraajiaan kuultiin, he myönsivät, että heidän pappinsa harjoittavat rituaaleja kirkoissaan ja kouluissaan. Siksi heille annettiin varoitus, ettei heitä saa estää rituaaliensa harjoittamisesta mainituissa kirkoissa ja kouluissa. Heille annettiin lupa ja lupa, jotta he voivat harjoittaa rituaalejaan, kunhan he eivät enää millään tavalla estä niitä. Tämä on kirjattu ja annettu pyynnön mukaisesti.”
(21. Zilhicce 1243), TSMA, Trabzon 1957, vr, 25b.
10. Herbert Adams Gibbons, Osmanien valtakunnan perustaminen, suom. Rağıp Hulusi, Istanbul 1928, s. 58.
11. Gibbons, emt., s. 38.
12. Gibbons, a.g.e., s. 63.
13. Yılmaz Öztuna, ”Osmanlı Devletinde Padişah”, Tarih Mecmuası (1976), I, 13.
14. Raphaela Lewis, Arkielämää Osmanien Turkissa, suom. Mefkure Poroy, Istanbul 1973, s. 39.
15. C. Brockelmann, Islamilaisten kansojen ja valtioiden historia, suom. Neşet Çağatay, Ankara 1964, I, 258.
16. Osman Nuri Ergin, Kaupunkisuunnittelun historiallinen kehitys Turkissa, Istanbul 1936, s. 93, 94.
17. BOA. C. Kunta, nro 1592.
18. BOA. Mühimme-rekisteri, nro 76, s. 9.
19. Hrand D. Andreasyan, ”Celali-kapinat erään armenialaisen lähteen mukaan”, Tarih Dergisi (1962-1963), XIII/17-18, 29.
20. Topkapı-palatsin museon arkisto, nro 10737/1.
21. Fairfax Downey, Suleiman Suuri, kääntänyt Enis Behiç Koryürek, Istanbul 1975, s. 99.
22. BOA. C. Oikeuslaitos, nro 125.
(
Prof. toht.
Ziya Kazıcı, Istanbulin yliopisto, Teologinen tiedekunta, Opetushenkilöstö
,
Köprü-lehti, numero: 65
)
Terveisin ja rukouksin…
Kysymyksiä islamista
