Mitä tiedetään Zeynelabidinista (ra) ja miksi hän joutui kärsimään?
Arvoisa veljemme,
Zeynelabidin (ra) (658-713 jaa.) oli Husseinin (ra) poika ja Alin (ra) pojanpoika. Hän oli kahdestoista imaamista neljäs.
Hän oli suuri tabiini, joka oli nähnyt useimmat suuret sahaba-kumppanit. Risale-i Nurissa häntä kuvataan henkisenä mahdina, joka polveutuu Hazrat Hüseyiniltä. (Mektubat, s. 100) Hänkin kuoli marttyyrinä. Koska hän jatkoi Hazrat Hüseyinin sukua, häntä kutsuttiin nimellä Seyyidü’l-Sacidin. Suuren hurskautensa ja palvontaan omistautumisensa vuoksi hän tuli tunnetuksi nimellä ”Zeynelabidin”, joka tarkoittaa palvojien koriste. Hänen kunjanimensä on Abu Muhammed (tai Abu’l-Hasan) Ali bin Hüseyin bin Ali bin Abi Talib.
Zeynelabidin, jonka alkuperäinen nimi oli Ali, syntyi Medinassa vuonna 658 (joidenkin lähteiden mukaan 655 tai 666). Hänen isänsä oli Hazrat Hüseyin (ra) ja äitinsä oli Šahr-i Banu Gazele, persialaisen sulttaanin tytär. Hän oli yksi kolmesta sulttaanin tyttärestä, jotka otettiin vangeiksi Iranin valloituksen jälkeen, ja Hazrat Ali (ra) antoi hänet vaimoksi Hazrat Hüseyinille, ja tästä avioliitosta syntyi Zeynelabidin. Koska hän eli levottomuuksien ja sisäisten ristiriitojen aikakaudella, hänkin joutui kokemaan aikakauden kärsimyksiä. Hän oli todistamassa Kerbelan tragediassa monien uskovien, etunenässä isänsä Hazrat Hüseyinin (ra), marttyyrikuolemaa.
Zeynelabidin oli paikalla Kerbelan tragedian aikana. Hän kuitenkin selvisi hengissä, koska oli liian sairas noustakseen sängystä ja näin ollen ei osallistunut taisteluihin. Suurin osa hänen perheestään sen sijaan kuoli marttyyrikuoleman. Hän vietiin ensin Yazidin luo, joka kohteli häntä hyvin. Myöhemmin hän lähti Yazidin luota Medinaan ja asettui sinne. Hän pyrki koko loppuelämänsä ajan pysymään poissa poliittisista tapahtumista. Hän ei osallistunut Medinaassa Yazidia vastaan puhjenneeseen kapinaan.
Risale-i Nurissa käsitellään tätä Ahl-i Beytin kohtaamaa kauheaa tapahtumaa kohtalon näkökulmasta. Selitetään, miksi Jumalallinen kohtalo salli näiden siunattujen ihmisten tappion, vaikka he olivat oikeassa, heidän toimintansa perusteet ja tavoitteensa olivat täysin oikeat:
”Hasan ja Hüseyin ja heidän sukukunsa ja jälkeläisensä olivat ehdokkaita hengelliseen valtakuntaan. Maallisen ja hengellisen valtakunnan yhdistäminen on erittäin vaikeaa. Siksi hän vieroitti heidät maailmasta, näytti heille maailman ruman puolen – jotta heidän sydämessään ei olisi enää kiintymystä maailmaan. Heidän kätensä vedettiin pois väliaikaisesta ja näennäisestä valtakunnasta; mutta heidät nimitettiin loistavaan ja ikuiseen hengelliseen valtakuntaan. Tavallisten kuvernöörien sijaan heistä tuli pyhien ja valittujen suojelijoita.”
(Kirjeet, s. 58-59)
Ehl-i Beytin maailmasta vetäytymisen merkittävä esimerkki on Zeynelabidin. On selvää, että hän toimi myönteisesti, jotta muslimit eivät kärsisi ja sisäiset riidat eivät jatkuisi, huolimatta Yezidin ja hänen komentajiensa ja kuvernööriensä kaikista vääryyksistä. Hän keskittyi enemmän uskoon ja Koraanin palvelemiseen kuin poliittisiin virtauksiin.
Profeetta Muhammedin (rauha hänelle) osoittama rakkaus ja huomio lapsenlapsiaan, Hasanin ja Huseinin, kohtaan ulottuu myös heidän jälkeläisiinsä. Zeynelabidin ja muutkin saivat osansa tästä rakkaudesta ja huomiosta.
”He osoittivat poikkeuksellista huomiota ja myötätuntoa Hazrat-i Hüseyinille, ja he suutelivat Hazrat-i Hüseyinin (ra) valoisasta sukulinjasta polveutuvien, kuten Zeynelâbidinin ja Cafer-i Sadikin, kaltaisten ylevien imaamien ja todellisten profeetan perillisten, monien valoisien, mahdikaltaisten persoonien nimessä ja islamin uskon ja profeettallisen tehtävän vuoksi, osoittaen täydellistä myötätuntoa ja huomiota.”
(Lem’alar, s. 26)
Zeynelabidin omisti elämänsä Medinassa uskonnolliselle palvelulle ja palvontaan. Hän tuli tunnetuksi erityisesti hurskaudestaan palvonnassa. Palvontaan kohdistuvan kiintymyksensä vuoksi häntä kutsuttiin lempinimellä ”Zeynelabidin”, joka tarkoittaa ”palvelijoiden kaunistus, koriste”. Joka kerta kun hän peseytyi, hän ikään kuin siirtyi toiseen maailmaan ja hänen ihonsa alkoi kellastua. Kun ihmiset näkivät hänen ihonsa ja olemuksensa muuttuvan, he kysyivät uteliaisuudesta syytä;
”Hänen läsnäolonsa ajatteleminen muuttaa minun maailmani, täyttää mietiskelyni. Siksi minun yhteyteni tähän maailmaan katkeaa, ja minä vajoan toisenlaiseen mielentilaan.”
hän vastaisi.
Zeynelabidin ja hänen jälkeläisensä, Ahl-i Beyt -jäsenet, olivat Sunna-i Seniyyen tärkeimpiä seuraajia ja jatkajia. Vakain ja turvallisin tie, Koraanin jokaiselle aikakaudelle määräämä mittapuu, tärkein opas, on aina jatkunut tämän siunatun sukulinjan ponnistelujen ja suojeluksen ansiosta.
Yksi Zeynelabidinin suurimmista ansioista on se, että hän on yksi Cevşenü’l-Kebirin välittäjistä. Tähän liittyen Bediüzzaman,
”Uuden Saidin erityinen opettaja, Imam-ı Rabbani, Gavs-ı Azam ja Imam-ı Gazali, Zeynelabidin (ra), erityisesti Cevşenü’l-Kebir -rukouksen, olen saanut näiltä kahdelta imamista. Ja Hazret-i Hüseyiniltä ja Imam-ı Ali Kerremallahü Vecheltä saamani opetus on ollut minulle kolmenkymmenen vuoden ajan, erityisesti Cevşenü’l-Kebirin kautta, jatkuva henkinen yhteys heihin, ja olen saanut heiltä menneen totuuden ja nykyisen Risâle-i Nurin meille tuoman suuntauksen.”
(Emirdağ-liite, s. 183),
Nämä lausunnot paljastavat sekä Cevşenü’l-Kebirin välittäjät että sen Hz. Ali (ra):han pohjautuvan suuntauksen alkuperän.
Suuresta hurskaudestaan tunnettu Zeynelabidin osoitti myös suurta huolehtivaisuutta köyhiä ja kodittomia kohtaan. Vaikka hän auttoi lukuisia köyhiä, hän ei koskaan antanut kenenkään huomata sitä, noudattaen vilpittömyyden periaatetta. Hän kantoi jauhoja selässään yöllä ja toimitti ne tarvitseville. Vaikka hän teki tätä jatkuvasti, kukaan ei tiennyt siitä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun hänen ruumiinsa pestiin ja selässä olevat kovettumat huomattiin, asia tuli ilmi. Hän ei koskaan pidättänyt mitään tarvitsevilta, vaan pyrki olemaan lääke jokaisen uskovaisen murheeseen.
Yksi esimerkki Zeynelabidinin suuruudesta hyväntekijänä on se, kun hän otti vastuulleen Muhammed bin Üsamen velat. Kun hän meni sairaan miehen luokse, hän näki tämän itkevän. Syynä oli pelko siitä, ettei hän pystyisi maksamaan viidentoista tuhannen dirhamin velkaansa ennen kuolemaansa. Kun Zeynelabidin sai tietää tilanteen, hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja ilmoitti ottavansa velan vastuulleen ja maksavansa Muhammed bin Üsamen kaikki velat. Hän julisti läsnäolijoille, ettei miehellä enää ollut mitään velkaa.
Eräänä päivänä Zeynelabidin huomasi, että hänen palvelijansa oli myöhässä, kun häntä oli kutsuttu, ja kysyi syytä. Palvelija vastasi, ettei hän ollut tuntenut tarvetta kiirehtiä, koska tiesi Zeynelabidinin olevan anteeksiantava ja suvaitsevainen. Tämän vastauksen kuultuaan Zeynelabidin (ra) kiitti Jumalaa;
”…palvelijani luottaa minuun. Minäkin haluan olla luotettava ihminen. Kaikkien pitäisi luottaa minuun, eikä kenenkään pitäisi pelätä tai olla huolissaan.”
Näin sanoessaan hän ei suuttunut palvelijalle, vaan päinvastoin ilmaisi tyytyväisyytensä.
”Hämmästyttävää on se, joka elämässään välttää ruokia, joista voi olla haittaa, mutta ei vältä syntejä, joista voi olla haittaa kuoleman jälkeen.”
Zeynelabidin, joka piti sanansa, kuoli vuonna 713 ja siirtyi Jumalan armoon vanhurskaana palvelijana, joka oli välttänyt syntejä, jotka olisivat voineet vahingoittaa häntä kuoleman jälkeen. Hänen ruumiinsa haudattiin Baki-hautausmaalle, setänsä, Hazrat Abbasin (ra) viereen.
Terveisin ja rukouksin…
Kysymyksiä islamista
