Arvoisa veljemme,
Abdülmuttalibin uni
Profeettamme isoisän otsassa loistanut Kaikkeuden Herran valo oli se, joka hänet nosti ja asetti Kureishin päällikön virkaan.
Oli kuuma kesäpäivä… Hän nukkui viileässä varjossa Hijr-paikassa Kaaban vieressä. Hän näki unta. Unessaan joku puhutteli häntä näin:
”Nouse ylös ja voita Tayyibe!”
Kysyi:
”Mikä on Tayyibe?”
Mutta hän lähti pois antamatta vastausta kysymykseen.
Herännyt Abdülmuttalib oli innoissaan.
”Tayyibe”
Mitä se tarkoitti? Miten Tayyiben kaivaminen onnistuisi? Hän vietti yön uteliaisuuden vallassa, kykenemättä antamaan unelle mitään merkitystä.
Seuraavana päivänä hän nukahti jälleen samassa paikassa. Sama mies ilmestyi uudelleen ja huusi:
”Nouse ylös ja valloita Berre.”
Unissaan hämmästynyt Abdülmuttalib kysyi uudelleen:
”Mikä on Berre?”
Mies lähti paikalta sanomatta mitään, eikä vastannut mitään.
Abdülmuttalib heräsi syvästä unesta suurella uteliaisuudella ja jännityksellä. Hän ei kuitenkaan osannut antaa mitään merkitystä näkemilleen asioille. Hän vietti sen päivän ja yönkin näkemänsä unen vaikutuksen alaisena.
Seuraavana päivänä hän makasi taas samassa paikassa. Sama mies tuli ja sanoi hänelle:
”Nouse ylös ja valloita Mednûne.”
sanoi.
Syvässä unessa Abdülmuttalib, mies,
”Mikä on Mednûne?”
kysyi hän.
Mutta mies vain kääntyi pois ja lähti, vastaamatta mitään.
Abdülmuttalibin uteliaisuus ja jännitys olivat huipussaan. Hän tiesi varmasti, ettei kolmena peräkkäisenä yönä näkemänsä uni ollut tyhjä. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään vihjettä sen merkityksen ymmärtämiseksi.
Neljäntenä päivänä Abdülmuttalib nukkui jälleen samassa paikassa ja näki saman miehen tulevan. Tällä kertaa mies huusi näin:
”Kaiva Zemzem!”
Abdulmuttalib,
”Mitä on Zemzem ja missä se sijaitsee?”
Kun hän kysyi, mies vastasi näin:
”Zemzem on vettä, joka ei koskaan lopu, sen pohjaa ei voi saavuttaa. Pyhiinvaeltajien vedentarve tyydytetään sillä. Se sijaitsee siinä kohdassa, missä Kaabassa teurastettujen uhrieläinten veri valuu ja jätteet haudataan. Siellä käy kirjava siipinen varis nokkimassa. Siellä on myös muurahaispesä.”
1
Herättyään Abdülmuttalibin jännitykseen oli tällä kertaa sekoittunut ilo. Hän oli saanut vihjeen unen tulkitsemiseen. Hän oli kuullut usein mainittavan Zemzem-kaivon. Mutta kukaan ei tiennyt sen sijaintia. Sillä kun Cürhümlüler pakenivat Mekasta vihollisen hyökkäyksen edessä, he olivat heittäneet kaikki Kâban arvokkaat tavarat Zemzem-kaivoon ja peittäneet kaivon maalla, tehden siitä tuntemattoman. Siitä ajasta lähtien Zemzemin nimi oli olemassa, mutta itse kaivo ei.
Abdülmuttalib ymmärsi nyt saaneensa tehtäväkseen löytää ja kaivaa Zemzemin kaivon. Hän ryhtyi heti etsimään. Hän meni paikkaan, joka oli hänelle unessa näytetty. Sillä välin hän näki kirjavasiipisen variksen liitelevän ja laskeutuvan maahan, sekoittavan nokallaan jotakin paikkaa ja sitten nousevan taivaalle.
Abdülmuttalibin ilo oli sanoin kuvaamaton. Hän oli saavuttanut kunnian löytää ja paljastaa vuosia piilossa olleen elämää antavan kaivon. Hän oli löytänyt Zemzemin sijainnin, ja nyt oli kaivamisen vuoro. Hän ei halunnut luovuttaa tätä kunniaa kenellekään muulle eikä paljastaa tätä salaisuutta muille. Siksi hän meni seuraavana päivänä ainoan poikansa Harisin kanssa löydettyyn paikkaan ja he alkoivat kaivaa. Jonkin aikaa kestäneen kaivamisen tuloksena Zemzemin kaivon muuratut seinäkivet ja pyöreä suuaukko tulivat näkyviin. Abdülmuttalib oli iloinen ja jännittynyt. Hän ei melkein uskonut silmiään. Mutta uskoipa hän silmiinsä tai ei, näkyvissä oli kaivon suuaukko. Hän alkoi lausua takbiiriä:
”Allahu akbar! Allahu akbar!”
Abdülmuttalib ja Kureyşin Johtavat Henkilöt
Kureishit, jotka olivat alusta asti seuranneet Abdülmuttalibin toimia, huomasivat, että asia oli paljastumassa, ja ilmoittivat asiasta vanhimmilleen. Jonkin ajan kuluttua Kureishin vanhimmat saapuivat kaivauksen paikalle ja sanoivat Abdülmuttalibille:
”Oi Abdülmuttalib! Tämä on isämme Ismaelin kaivo. Meilläkin on siihen oikeus. Ota meidätkin mukaan tähän työhön.”
he sanoivat. Abdülmuttalib,
”Ei, en voi”, hän sanoi. ”Tämä tehtävä on osoitettu vain minulle, ja se on annettu minulle yksin teidän joukostanne.”
Abdülmuttalibin tämä jyrkkä vastaus ei miellyttänyt Kureišiin johtajia. Heidän joukostaan Adiyy bin Nevfel lausui näin:
”Sinä olet yksinäinen mies. Sinulla ei ole ketään muuta kuin ainoa poikasi, johon voit luottaa. Miten voit vastustaa meitä, miten voit olla alistumatta meille?”
Tämä lause poltti Abdülmuttalibin sydäntä. Kureishilaiset nimittäin halveksivat häntä yksinäisyytensä vuoksi. Hän osoitti selvästi olevansa tästä ymmärtämättömyydestä erittäin pahoillaan. Hän vaikeni hetkeksi surun vallassa. Sitten hän purki sydämensä näin:
”Ai, eli sinä siis moitit minua yksinäisyydestä ja kodittomuudesta, vai?”
Kun hän ei saanut vastausta keskustelukumppaniltaan, hän ajatteli hetken, avasi sitten kätensä, käänsi kasvonsa kohti taivasta ja sanoi:
”Vannon, että jos Allah antaa minulle kymmenen poikalasta, uhraan niistä yhden Kaaban luona.”
2 sanoi.
Nämä Abdülmuttalibin sanat olivat samalla sekä rukous, vala että lupaus.
Matka Damaskokseen
Oli selvää, ettei asia tähän loppuisi. Tilanne oli varsin herkkä. Tällaiset tapaukset olivat usein johtaneet heidän välillään yhteenottoihin. Tämän tietäen Abdülmuttalib keskeytti kaivaukset ja ehdotti, että asia ratkaistaisiin välimiehen avulla. Ehdotus hyväksyttiin. He valitsivat välimiehen:
Sa’d bin Hüzeym, joka asuu Damaskoksessa.
Abdülmuttalib otti mukaansa muutaman setänsä ja lähti joukon Kureyš-heimon johtajia kanssa kohti Syyriaa. Kuitenkin, ennen kuin he saavuttivat Syyrian, jumalallinen kohtalo pysäytti heidät. Abdülmuttalibin ja hänen seuralaistensa vesi loppui keskellä liekehtivää autiomaata. Tämä oli heille vaarallisempaa kuin mikään vihollinen. Abdülmuttalibin pyyntöön Kureyš-johtajat vastasivat…
”Vettämme riittää vain meille.”
he vastasivat kieltävästi.
Abdülmuttalibin ja hänen läheistensä elämä oli suuressa vaarassa. Heillä ei ollut mitään tehtävissä. Veden etsiminen aavikolla oli kuin juoksemista harhakuvan perässä.
Abdülmuttalibin veden etsimään lähtö
Mutta kaikesta huolimatta Abdülmuttalib oli päättänyt etsiä vettä. Hänen sisällään jokin ääni sanoi, että hän löytäisi vettä. Hän meni kamelinsa luo, nosti sen jaloilleen. Silloin hän ei voinut uskoa silmiään. Sillä kamelin yhden jalan juurella hän näki kourallisen vettä, joka kimalteli kirkkaasti. Tämä ilahdutti myös hänen ystäviään. He tunsivat kuin olisivat heränneet henkiin. Kun Abdülmuttalib leikkasi miekallaan paikkaa, josta vesi tuli, vesi alkoi virrata yhä voimakkaammin. Sillä välin kuivana olleet kureishilaiset seurasivat heitä hämmästyneinä.
Abdülmuttalib ja hänen seuralaisensa joivat vettä itse ja antoivat sitä myös eläimilleen. Eräässä vaiheessa Abdülmuttalib kääntyi niitä kureišilaisia kohti, jotka eivät olleet hänelle vettä antaneet, ja huusi:
”Tulkaa veden ääreen, tulkaa! Jumala on antanut meille vettä. Juottakaa sekä itsenne että eläimenne! Älkää viivytelkö, tulkaa.”
Kureishilaiset lähestyivät lähdettä häpeillen. He joivat vettä ahneesti. He juottivat eläimensä. He kaatoivat vanhan veden leileistään ja täyttivät ne puhtaalla vedellä.
Kun kureishilaiset joivat tätä viileää ja puhdasta vettä, jota heille tarjosivat ne samat kädet, jotka olivat kaivaneet Zemzem-kaivon, heidän koko maailmansa muuttui kertaheitolla. He kääntyivät häpeissään ja syyllisyydentunteissaan Abdülmuttalibin puoleen,
”Oi Abdulmuttalib,” he sanoivat. ”Meillä ei ole enää mitään sanottavaa sinulle. Ymmärrämme, että Zemzemin kaivaminen on sinun oikeutesi. Vain sinä olet siihen kelvollinen. Vakuutamme, ettemme enää koskaan kiistele kanssasi Zemzemistä. Emme myöskään enää näe tarvetta mennä välimiehen luokse.”
Ja he palasivat kaikki yhdessä takaisin Mekkaan, kesken matkan, ennen kuin ehtivät tuomarille asti.3
Mekkaan palannut Abdülmuttalib jatkoi kaivauksia poikansa Hârisin kanssa ja löysi pian Zemzem-kaivon.
Arvokkaat tavarat arvottiin.
Zemzem-kaivosta löydettiin myös arvokkaita esineitä. Niiden joukossa oli kaksi kultaista peura-patsasta, miekkoja ja haarniskoja. Kureishin johtajat, jotka olivat aiemmin luovuttaneet Zemzemin löytämisoikeuden Abdülmuttalibille, näkivät nämä arvokkaat esineet ja heidän ahneisuutensa heräsi uudelleen. He asettuivat jälleen Abdülmuttalibin eteen.
”Oi, Abdülmuttalib,” he sanoivat. ”Olemme näiden tavaroiden osalta kumppaneita kanssasi. Meilläkin on niihin oikeus.”
Ensin antelias ja kärsivällinen Abdülmuttalib,
”Ei. Teillä ei ole mitään oikeutta näihin tavaroihin.”
näin hän kieltäytyi heidän pyynnöistään. Sitten hän osoitti jälleen anteliaisuutensa ja urheutensa.
”Olen silti valmis kohtelemaan sinua lempeästi. Arvotaan asia keskenämme.”
Tästä tyytyväisinä olivat Kureyşin johtajat,
”No, miten ja millä tavalla aiot suorittaa tämän arvonnan?”
he kysyivät. Abdülmuttalib selitti, miten arvonta tulisi suorittaa:
”Arvomme kaksi arpaa Kaaballe, kaksi minulle ja kaksi teille. Se, jolle arpa osuu, saa sen, ja se, jolle ei osu, jää ilman.”
Tämä menettely oli puolueeton ratkaisu. Siksi kureishilaiset iloitsivat ja arvostivat Abdülmuttalibin tätä toimintaa.
”Totta,” he sanoivat. ”Olet toiminut varsin armollisesti.”
He saapuivat Kaaban sisälle Hubal-jumalankuvun luo ja heittivät arpaa. Arpa osoitti jälleen kerran, ettei Kureishin ylhäisöllä ollut oikeutta näihin tavaroihin. Kultaiset hirvenpatsaat jäivät Kaabaan, miekat ja haarniskat menivät Abdulmuttalibille. Heidän osansa oli tyhjin käsin jääminen. Mutta heillä ei enää ollut mitään sanottavaa, ja asia oli näin ratkaistu.
Abdülmuttalib takoi miekat ja haarniskat hiuksiksi ja sulki niillä Kaaban oven. Näin hänestä tuli yksi niistä, jotka koristelivat Kaaban kullalla.
Kun Abdülmuttalib löysi Zemzem-kaivon, hän oli jo saavuttanut täysi-ikäisyyden eli neljänkymmenen vuoden iän.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua,
Jumalan armosta hän sai kymmenen poikaa. Silloin hän muisti vuosia sitten tekemänsä lupauksen: uhrata yhden pojistaan Kaabassa. Mutta kenet? Kaikki olivat kauniita ja suloisia. Mutta Abdullah oli aivan omaa luokkaansa.
Abdullah oli kahdeksas Abdülmuttalibin kymmenestä pojasta. Hän erosi ulkonäöltään ja luonteeltaan huomattavasti muista veljistään. Heti syntymästään saakka isänsä otsassa loistanut Muhammedin valo oli siirtynyt hänen otsaansa. Tämä valo oli antanut hänen kasvoilleen ihmeellisen kauneuden ja poikkeuksellisen suloisuuden. Mutta kukaan ei ymmärtänyt, mistä ja miksi tämä kauneus ja suloisuus olivat peräisin.
Alaviitteet:
1. Sîre, 1/150-151.
2. Sîre, 1/160; Tabakât, 1/88; Taberî, 1/128.
3. Sîre, 1/152-158; Tabakât, 1/84.
Terveisin ja rukouksin…
Kysymyksiä islamista
