Arvoisa veljemme,
Tabiinin aikakaudella,
Islamilaisessa maailmassa oli kasvanut monia oppineita ja hadith-tuntijoita.
Suurin osa heistä oli mujtahid-tasolla, eivätkä he koskaan jäljitelleet toisiaan. He hyväksyivät sellaisenaan ne asiat, joista Sahabe-i Kiram oli yksimielinen.
Kaikki keskustelut tabi’in-aikana olivat siunattuja ja hedelmällisiä, kiitos profeettan valon läheisyyden. Näitä keskusteluja käyneiden oppineiden usko oli vuoria vahvempi, terästä lujempi. Heidän omantuntonsa oli puhdas ja mielensä kirkas. Samoin kuin Sahab-i Kiram -herramme olivat saaneet islamin uskon ulkoisen ja sisäisen olemuksen profeettan auringosta, nämäkin olivat seuranneet samaa polkua.
Kuitenkin, jos oli erimielisyyksiä asioissa, joissa oli useita mielipiteitä, he valitsivat sen mielipiteen ja näkemyksen, jonka he katsoivat vahvemmaksi ja paremmin omiin tulkintoihinsa sopivaksi. Sahabien aikakaudella alkunsa saanut ijtihad-tiede saavutti huippunsa tabi’in-aikakaudella ja kehittyi itsenäiseksi tieteenalaksi.
Se aikakausi oli muuttunut todella tieteen ja sivistyksen vuosisadaksi, kiitos uskonnollisten oppineiden. Tuon ajan sivistyneistö oli omistanut kaiken ponnistelunsa tieteen ja tiedon kehittämiseen ja edistämiseen, erityisesti uskonnollisten tulkintojen tieteeseen. Heidän näkemyksensä mukaan korkein tavoite oli nimittäin se, että ihmiset pystyisivät ratkaisemaan uskonnollisia ongelmiaan tekemällä yksityiskohtaisia tulkintoja ja johtopäätöksiä Koraanista ja haditheista.
Tuon ajan oppineet olivat profeetta Muhammedin (rauha hänelle) todellisia perillisiä. He olivat valinneet hyveen katoavien maallisten arvojen, kuten rikkauden, aseman, maineen ja loiston sijaan. Nämä henkilöt eivät tavoitelleet maallista kunniaa ja loistoa, mutta kunnia ja loisto eivät heitä kuitenkaan jättäneet. Kun näiden onnellisten ihmisten elämää tutkitaan tarkasti, huomataan, että he olivat tulleet tähän maailmaan ei nautintoja ja ylellisyyttä varten, vaan ainoastaan hyveen ja viisauden vuoksi.
Hyve,
Se on ylevä luonteenpiirre, joka syntyy tiedon ja hurskauden yhdistymisestä.
Sen henki ja ydin on Jumalan mielisuosio, jota ei voida saavuttaa millään aineellisella tai henkisellä asialla, ei edes paratiisilla. Kyllä, hyveellisyydentunne on paljon ylevämpi kuin maalliset ja aistilliset nautinnot. Se, joka ei ole sitä kokenut, ei voi tietää, se, joka ei ole sitä maistanut, ei voi ymmärtää.
Islamin historia osoittaa meille, että
Tiedon ja sivistyksen loisteliain ja hedelmällisin aikakausi oli Asr-ı Saadet -kauden jälkeen Tabiin- ja Tebe-i Tabiin -kausi.
Tuohon aikaan kaikki muslimit osoittivat syvää kunnioitusta ja aitoa rakkautta uskontoaan kohtaan. Usko ja Koraani eivät ainoastaan hallinneet heidän sydämiään ja omantuntojaan, vaan ne heijastuivat myös heidän tekoihinsa täydessä loistossaan. Suurin osa ihmisistä suosi ennen kaikkea oppineiden kokoontumisia. He ottivat oppia näissä kokoontumisissa tapahtuneista asioista ja keskusteluista. Tuolla vuosisadalla kaikkien oppineiden kyvyt ja lahjakkuudet olivat täysin suuntautuneet ijtihadiin (itsenäiseen uskonnolliseen tulkintaan), ja lyhyessä ajassa tuhannet oppineet saavuttivat erittäin merkittäviä asemia ijtihad-maailmassa.
Imam-ı Azam, Imam-ı Şafiî, Imam-ı Malik, Imam-ı Ahmed (olivat suuria uskonnollisia johtajia).
Kaltaiset nerokkaat oppineet, valaistuneet mielet, ovat tämän aikakauden tieteen ja viisauden soihtuja. He ovat profeettallisen auringon lähimmät perilliset. Tämän läheisyyden osuus on valtava niissä ominaisuuksissa, jotka erottavat nämä henkilöt myöhempien aikojen oppineista. Siksi yksikään myöhempi juristi ei ole voinut näille oppineille yltää. Kun tuota aikakautta tarkastellaan viisauden silmin, nähdään, että suuret mujtahidit ovat aina olleet kiinnostuneita viisauden ja tiedon ylistämisestä. He ovat löytäneet elämän korkeimman nautinnon ja ilon tästä toiminnasta.
Terveisin ja rukouksin…
Kysymyksiä islamista
