Arvoisa veljemme,
Pakkomielle,
Se on osa luontoamme ja luomustamme. Se tulee tahtomme ulkopuolelta ja yllättäen; joskus se häiritsee meitä, joskus herättää, varoittaa. Joskus se liittyy uskoon ja vakaumukseen; ja se kylvää epäilyksiä sisällemme. Se ajaa meitä tutkimaan ja löytämään totuuksia. Joskus se tulee rukouksen aikana, rukoukseen liittymättömän muiston herättämänä; se häiritsee rauhaamme ja hartaustamme rukouksessa. Joskus se liittyy taas rukoukseen, ikään kuin jokin osa rukouksesta olisi puutteellinen; ja meihin iskee tunne, että rukouksessamme on jokin puute. Joskus se tulee peseytymisen aikana ja me luulemme, että jokin osa peseytymisessä on kuiva, ja pesemme jäseniämme yhä uudelleen. Joskus se ilmenee liiallisena puhtauden tavoitteluna; ja me tarkastelemme jatkuvasti vaatteitamme, paikkoja joissa istumme ja nousemme.
Esimerkkejä voisi lisätä. Mutta olkaamme varmoja yhdestä asiasta: ihminen ei ole ilman kiusauksia, eikä kiusaus ole ilman ihmistä. Sillä emme ole enkeleitä! Olemme koetusten maailmassa. Meillä on paholainen riesanamme.
Epäillä asioita, joita ei pitäisi epäillä, ja tehdä siitä sairaus, on vesvesen liioittelua, eli liiallista herkkyyttä. Älkäämme antako tälle liialliselle vesveselle tilaa ja mahdollisuutta; älkäämme sille myöten antako. Liiallinen vesvese on täysi sairaus. Mutta tämän sairauden hoito on mahdollista. Jopa jossain mielessä sen hoito on omissa käsissämme, oman suorituksemme sisällä. Miten tällaista liiallista vesvesettä voidaan hoitaa, selittää Mestari Bediüzzaman Hazretleri kahdennessakymmenenensimmäisessä sanassa. Tälle liialliselle vesveselle Bediüzzaman Hazretleri sanoo yhdellä lauseella:
”
(Pakkomielle)
Mitä enemmän sille antaa arvoa, sitä enemmän se paisuu; jos ei anna arvoa, se hiipuu. Jos siihen katsoo suurella kunnioituksella, se kasvaa; jos sen vähättelee, se pienenee.”
1
Siis, liiallisen pakkomielteen hoito piilee omissa käsissämme, omassa lähestymistavassamme. Tällöin, kun pakkomielle häiritsee liikaa, pidämme uskontomme perusperiaatteita riittävinä ja hiljennämme pakkomiellemme. Esimerkiksi, kun menemme vessaan, siistimme itsemme, esimerkiksi käärimme housunlahkeet ja hihat ylös ja käytämme vettä varovasti, ettei roisku, niin sydämemme pitäisi tyytyä tähän, pitää tätä riittävänä. Jos se ei pidä sitä riittävänä, jos se haluaa enemmän huolellisuutta, niin meidän ei pidä kuunnella sitä, ei pidä välittää siitä. Ei pidä antaa sille merkitystä, ettei se paisu. Ei pidä suurentaa sitä, ettei se kasva.
Sama pätee rukoukseen. Joskus rukouksen rekaattien määrästä syntyy epäilyksiä, sisäisiä epäilyjä. Juuri kun olemme antamassa salaamia, sisällämme herää epäilys: Olenko rukoillut neljä rekaattia vai kolme? Voi ei! Onko rukoukseni pätemätön vai pätevä? Todellisuudessa rukouksemme on – yleensä – täydellinen. Jos tällaisia epäilyksiä ilmenee usein, niihin ei pidä kiinnittää huomiota, vaan on annettava salaami ja lähdettävä rukouksesta olettaen, että se on suoritettu täydellisesti. Ei pidä antaa näiden epäilyjen kehittyä sairaudeksi. Jos tällainen epäilys ilmenee ensimmäistä kertaa tai hyvin harvoin, mietimme asiaa, ja jos emme pysty päättämään, oletamme rukoilleemme kolme rekaattia – koska kolmessa on varmuus – ja nousemme rukoilemaan vielä yhden rekaatin ja suoritamme sehiv-sujudin.
Ihminen ei ole vastuussa eikä tilivelvollinen niistä pahoista ajatuksista ja epäilyksistä, joita hänen mieleensä ja sydämeensä tulee. Vasta kun nämä epäilykset vaikuttavat kielteisesti uskoon ja tekoihin, niistä on haittaa.
Alaviitteet:
1. Bediüzzaman, Sanatut, s. 248.
Lisätietoja varten klikkaa tästä:
Mikä on pakkomielle ja voisitteko kertoa sen syistä?
Terveisin ja rukouksin…
Kysymyksiä islamista
